Seuran historia

Historiikki ajalta 1960-1990

Koonnut Vilho Säily

Vapunpäivänä vuonna 1960 kokoontui joukko innokkaita metsästyksen harrastajia Isonkosken Matintaloon tarkoituksena perustaa kylälle metsästysseura.  Koska silloisen tiilitehtaan johtajan V. A. Hästbackan puuhaama kennelseura ei saanut laajempaa kannatusta, päätyi kokoontunut väki siihen että Raudaskylälle on perustettava metsästysseura.

Kokouksen puheenjohtajana toimi Otto Isokoski ja sihteerinä Eino Korjonen. Perustavan kokouksen pöytäkirjan 2 pykälä kuuluu;     Keskusteltiin metsästysseuran perustamisesta, käytettiin puheenvuoroja joiden perusteella päätettiin metsästysseura perustaa.  Seuran johtokunnan puheenjohtajaksi valittiin yksimielisesti Otto Isokoski.  Johtokunnan muiksi jäseniksi, Lauri Lehtola, Jaakko Kangas, Eino Korjonen, Risto Juola, Hannu Isokoski, ja V. A.  Hästbacka. Varajäseniksi Antti Turunen, Mikko Isokoski ja Taavi Säily.  Jäseneksi liittymismaksuksi sovittiin 200 mk, jäsenmaksuksi maanomistajilta 50 mk, ei jäseniltä ja ulkopaikkasilta 500 mk metsästyskerralta.  Jos maaton ulkopaikkakuntalainen liittyy jäseneksi on maksu 1500 mk. Ainaisjäseneksi pääsi 1000 mk ja vieraspaikkanen 5000 mk:lla.  Kokouksessa hyväksyttiin seuralle säännöt.  Seura merkittiin yhdistysrekisteriin 27 pv elokuuta 1960.  Jäseniä seuraan liittyi välittömästi 30.  Seuran ensimmäinen tehtävä oli metsästysalueen hankkiminen vuokrasopimuksilla.

Vuokrasopimuksia onnistuttiin perustamisvuonna hankkimaan paikallisilta ja Nivalaisilta maanomistajilta noin 3500 ha.  Sodan jälkeenhän tilanne oli se, että seuran perinteisillä metsästysalueilla sijaitsevat Metsähallituksen omistamat maat jaettiin yksityisille maanviljelijöille lisämaiksi ns Tykiön palstaa lukuunottamatta.  Näistä lisämaista huomattavan osan saivat Nivalan Junttikankaalla ja Padingissa asuvat tilalliset koska ko. tilat olivat käytännöllisesti katsoen metsättömiä ja siten elinkelvottomia.  Toimeliaat tehtävään valitut vuokrasopimusten tekijät onnistuivat vuokraamaan nämä palstat jokseenkin 100 %:sesti.  Kahdeksankymmentä luvun alkupuolella Nivalan Eränkävijöitten johto hoksasi asian, että Nivalalaisillahan on maita Ylivieskan puolella ja vaativat seurojen rajaa siirrettäväksi siten, että uudeksi rajaksi tulisi Imatran Voiman sähkölinja.  Raudaskylän metsästysseuran johto ei voinut tätä hyväksyä ja niin alkoivat katkerat rajariidat joita kesti usean vuoden ajan. Neuvottelut jotka toisinaan olivat hyvinkin kiivaita pidettiin vuoroin Nivalassa ja Raudaskylässä, hädin tuskin saatiin aina pyyntikaudeksi solmittua ’välirauha’. Vihdoin vuonna 1986 saatiin aikaan lopullinen rajasopimus ja päästiin lyömään veljen kättä rakkaan vihollisen kanssa. Menetimme näissä kahinoissa jonkin verran alueita mutta Raudaskylän
Metsästysseuran johto tuli siihen tulokseen että laihakin sopu on parempi kuin lihava riita. Ikäänkuin korvauksena seura sai Metsähallitukselta vuokrattua Tykiön palstan myös pienriistan
metsästykseen joka oli ollut vuoteen 1989 asti ainoastaan hirvenpyynti alueena.  Seuralle vuokrattu pinta-ala on tällä hetkellä vähän yli 5000 ha.  Koska tilat ovat enimmäkseen hyvin pieniä on vuokrasopimuksia useita satoja, niiden uusiminen ja ajan tasalla pitäminen vaatii hyvin paljon työtä.

Seuran toimesta on alusta pitäen pidetty tarkkaa tilastoa saalismääristä vuosittain jokainen metsästäjä on velvollinen ilmoittamaan pyydystämänsä riistan määrän.  Jo 30 vuoden perioodilla voi panna merkille riistakannan suuret heilahtelut.  Vanhat metsämiehet sanoivat ennen että kun ’Kynä kasvaa niin kynsi häviää’.  Tämä tarkoittaa sitä että kun kanalintukanta on nousussa niin vastaavasti jänikset ym kynsieläimet ovat vähenemään päin.  Tietysti tähän eri lajien runsauteen taikka vähyyteen on muitakin syitä kuin tämä luonnollinen ’heiluriliike’.  Nykyinen riistan hyvin taikka pahoinvointi voidaan aivan hyvin panna ihmisen tilille joka muuttaa luontoa rajusti.
Olosuhteet niiden 30 vuoden aikana ovat metsäluonnossa muuttuneet täydellisesti.  Ensinnä tulivat sähkölinjat jotka halkovat sydänmaita, joka vuosi kuolee teeriä ja metsoja huomattava määrä kun ne lentävät sumussa ja hämärässä lankoihin.  Sitten tuli metsäojitukset ja viimeksi metsäautotiet.  Tietenkin nämä ovat metsän kasvun ja hoidon kannalta tärkeitä mutta niiden merkitys riistan lisääntymiselle ei liene ainakaan myönteinen.  Pääseepähän ainakin laiskempikin henkilö pyssymetsälle. Myös ampuma-aseet ovat kehittyneet valtavasti, kun isämme vielä metsästi suustaladattavalla luodikolla niin nykymetsästäjällä on pumppuhaulikot ja kiikarikiväärit.  Yksi tekijä on tämä nykyaikainen metsänhoitotyyli, isot avohakkuu alueet ja laajat täysin puistomaisiksi peratut metsät eivät anna riistalle sitä suojaa mitä ne lisääntyäkseen ja pysyäkseen hengissä vaativat.  Viimeiset tiedot metsien käytöstä näyttävät taas suosivan ns jatkuvan kasvatuksen periaatetta mistä ainakin me riistamiehet voimme olla iloisia.

Esimerkin vuoksi muutamia tietoja saalismääristä: Perustamisvuonna 1960 ammuttiin metsäjäniksiä 76 kpl, rusakkoja 12 kpl, urosmetsoja 20 kpl, koppeloja 10, teeriä 10, riekkoja 8 kpl ja oravia noin 700 kpl. Oravannahallakin oli silloin vielä hintaa sen verran että kannatti uhrata haulikon patruuna oravaan.  Lintukanta oli silloin nousussa niinpä vuonna 1962 ammuttiin metsoja 105 kpl. Jäniskanta sen sijaan putosi minimiin.  Vuonna 1960 hirvenkaatolupia saatiin 2 hirvelle samoin vuonna 1961. Kumpanakin vuonna hirvet jäivät saamatta, porukassa oli neljä miestä. Vuonna 1962 oli lupa 2 hirven kaatamiseen ja molemmat saatiin. Hirvikanta lähti silloin vähän nousuun. Vuonna 1963 pidettiin ensimmäiset hirvipeijaiset Matintalossa, ruokittiin noin 80 henkeä. Sen jälkeen saatiin 1-2-3 hirveä vuodessa kunnes 1971 ja 72 hirvi rauhoitettiin kokonaan kannan vähyyden vuoksi. Rauhoituksen jälkeen hirvien lukumäärä alkoi nopeasti nousta huippuvuotena 1980 luvulla lupia oli 40 kpl jotka kaikki käytettiin. Viime vuosina on kaatomäärät vuosi vuodelta pienentyneet ja näyttää että hirvikanta alkaa olla kohtuuden rajoissa 89 syksyllä kaadettiin 10 hirveä ja havaintojen mukaan alueelle jäi 12 elävää hirveä.

Tulkoon kerrotuksi eräs tapaus seuran perustamisen alkuajoilta: Hirvet oli silloinkin hukassa.  Lähdettiin jokainen eri reittiä kävelemään kohti sydänmaata, oli puhe että Sonnilassa tavataan me muut ennätettiin sinne vähän ennen Aikalan Oivaa joka tuli Kantolan ja Konttanevan kautta.  Kukaan ei ollut nähnyt merkkiäkään hirvistä, istuttiin siinä allapäin ja pahoilla mielin kun Oiva tuli hengästyksissä ja sanoi, ei näkynyt Jesuksen jäläkiä, vähän ajan päästä Onni kysyi hyvin hiljaa että no näkyikös hirven jälkiä, nauruksihan se meni ja taas lähdettiin toivorikkaana Vasaman nevaa kohti.   Hirven pyyntikin on paljon kehittynyt näinä vuosina. Ensinnä niitä jälestettiin ja hirvet meni eellä että sorkat vilisi. Sitten hoksattiin että osa miehistä meni passiin määrätyille paikoille ja toiset ajoivat ketjussa ja puhaltelivat torviin niinkuin Suomen sodassa, ainahan siinä joku hirvi hojeltu passimiehen eteenkin ja menetti ainoansa mutta loput pakeni kauhuissansa muihin seurakuntiin, eikä ne sieltä aivan heti palanneet, suurin osa ei koskaan. Sen jälkeen kun muutamat seurueen jäsenet hankkivat ja kouluttivat hirveä haukkuvia koiria, on tämä pyyntitapa vakiintunut ja todettu parhaaksi.
Vuonna 1965 keskusteltiin metsästysmajan rakentamisesta Taavi Säilyn maalle Sulkulan majapaikalle, tarkoituksena oli ostaa ns Harjun pirtti Vasamanojan varresta Metsähallitukselta ja siirtää se ko paikalle, mutta kun valtio ei ollut pirttiä siinä vaiheessa valmis myömään niin hanke raukesi.  Kunnes sitten v 1981 asia otettiin uudelleen esille hirviporukassa kun kaatoluvat alkoivat lisääntyä eikä tälläisia lihamääriä voinut enään käsitellä ihmisten huoneissa ja elosuojissa ja hirvenpyyntiporukkakin kasvoi niin lukuisaksi että se tarvitsi kokoontumispaikan.
Tontti vuokrattiin 30 vuodeksi Raija-Leena ja Kalevi Leppikankaalta.  Eero Miettinen lahjoitti Radioaseman luota tontiltansa 2 huoneisen hyvä kuntoisen hirsirakennuksen.  Rakennustoimikuntaan valittiin Kauko Vierimaa, Martti Jylhä ja Aki Isokoski.  Rakennus purettiin, kuljetettiin uudelle paikalle ja tehtiin ylös talkoilla, tontille rakennettiin myös nylkyvaja hirven nylkemistä ja lihojen käsittelemistä varten.  Ylivieskan Tiili Oy lahjoitti hirsisaunan joka siirrettiin tontille, lisäksi tontille siirrettiin Tuomo Niskasen lahjoittama savusauna lihan savustamista varten kun vielä tehtiin polttopuille katos niin kelpaa hirvimiesten kokoontua.  Majassa joka juhlallisesti ristittiin ’Konttapirtiksi’ on 22 osakasta.  Tulkoon mainituksi että Metsähallitus suostui vihdoin myymään tämän em Harjun pirtin joka oli historiallisestikin arvokas vasamanojan kaivun aikana
noin 70 v sitten rakennettu.  Savusauna oli tarkoitus rakentaa siitä, mutta se oli jo niin laho ettei siitä saatu kuin muutama hirren pätkä koristeeksi kuistille, loput meni polttopuuksi.

Metsästysseuralla oli tositarkoitus rakentaa oma ampumarata jonka puuttuessa metsämiehet kokeilivat aseitaan heinälatojen seiniin, heinäseiväskasoihin ym ja tästä paikkakunnan maanviljelijät eivät oikein tykänneet.  Vuonna 1965 silloinen Ylivieskan kauppalan valtuusto vuokrasi Raudaskylän Metsästysseuralle anomuksesta Raudaskalliolta Kiljalan tilasta joka oli entinen Ylivieskan Suojeluskunnan ampumarata noin 50 * 150 m suuruisen alueen ampumaradan rakentamista varten. Vuonna 1967 Oulun lääninhallitus myönsi radalle rakentamisluvan.  Alue raivattiin talkoilla ja siitä saatu puutavara myytiin naapureille polttopuiksi.  Näyttöhautaa syvennettiin ja penkkaa korotettiin mutta varojen puutteessa rataa ei saatu siihen kuntoon että nimismies olisi voinut sen hyväksyä käyttöön, alue oli lisäksi liian kapea hirviradaksi kaiken lisäksi TVL rakensi tien palstan sivulle hiekan ja sepelin ajoa varten katsottiin parhaaksi luopua rakentamisesta ko paikalle. Innokkaasti katsottiin uusia paikkoja, vielä vuonna 1982 tehtiin päätös ampumaradan rakentamisesta johonkin sopivaan paikkaan ja valittiin sitä varten toimikunta.  Kun kuitenkin alkoi selvitä että Ylivieskan riistanhoitoyhdistys rakentaa uuden radan Huhmariin päätettiin hankkeesta luopua v 1984. Riistaa on seuran toimesta hoidettu muutenkin kuin haulikoilla, seuran ohjelmaan on alusta asti kuulunut riistan ruokkiminen talviaikana lehtikerpuilla, heinillä ja jyvillä.  On syötetty satoja hehtolitroja kauroja teerille mm Raudasnevan ruokintapaikalla kulki satapäinen teerilauma, mutta ruokinnasta huolimatta taikka siitä johtuen, miten sen nyt ottaa lintuparvi pieneni talvi talvelta kunnes niitä kulki siellä vain muutamia.  Tultiin siihen tulokseen että onkohan tämä oikein tarkoituksen mukaista ja kun ruokkiminen lopetettiin niin teeret alkoivat jälleen lisääntyä.  Tehköön itsekukin tästä omat johtopäätöksensä.  Sen sijaan jänisten ruokinta määrätynlaisina talvina on tuottanut hyviä tuloksia.  Vesilinnut ovat luku sinänsä, seuran toimesta on riistanhoitopiirin avustuksella kunnostettu vanhoja umpeenkasvaneita savimonttuja, vesilinnut ovat viihtyneet niissä hyvin ja syksyisin on saaliit olleet runsaita.

Kuluneen 30 vuoden aikana on seuran toimintaa ylläpidetty jäsenmaksutuloilla sekä myömällä vieraskortteja vesilinnun pyyntiin sekä jänismiehille. Jäsenmaksut on pyritty pitämään mahdollisimman alhaisina että maksun suuruus ainakaan ole esteenä metsästyksen harrastamiselle. Seuran puheenjohtajina on toimineet Otto Isokoski, Mauri Haapala, Vilho Säily ja Esko Saari edelleen.  Seuran yleisen kokouksen päätöksellä on vuosittain määrätty tietyt rauhoitusalueet joiden koko on ollut noin 10 % pinta-alasta. Näitä ns riistanhoitoalueita on vaihdettu 3-4 vuoden välein ja ne on merkitty maastoon. Kuluneiden vuosien aikana on metsiin ilmaantunut uusia lajeja, etenkin pienpetoja kuten villiminkki ja supikoira jotka ovat riistan vihollisia numero 1. Niiden hävittämiseksi on järjestetty kamppanjoita vaihtelevin tuloksin. Sen jälkeen kun ketun pyynti raudoilla kiellettiin on kettu kanta pidetty kurissa ajokoira metsästyksellä. Kanahaukka kanta on ko haukan rauhoittamisen jälkeen kasvanut huolestuttavasti.  Ampumaharrastuksesta tulkoon vielä mainituksi että seuran joukkue voitti ilma-aseiden puulaaki ammunnoissa kiertopalkinnon omakseen vuonna 1982. Tähän lienee ansionsa silläkin kun seuralle hankittiin tarkkuus ilmakivääri harjoitusta varten. Savikiekko ammuntaa on harrastettu seuran hankkimaa savikiekkoheitintä hyväksi käyttäen.

Vuonna 1988 seuralle hankittiin oma viiri jonka suunnitteli Kyösti Niskanen. Seuran jäseniä varten on myös teetetty oma hihamerkki jonka suunnitteli Aarre Vuolteenaho.  Seuran jäsenet ovat kuluneina vuosina osoittaneet kiitettävää lainkuuliaisuutta ja kurinalaisuutta, tämän toteamiseksi järjestettiin syksyllä 1982 yleinen ratsia jossa jokaisen aseen kanssa metsässä liikkuneen paperit ja reput tarkastettiin. Yhtään ainutta lainrikkojaa ei tavattu. Tarkastuksen suorittivat Ylivieskan poliisin kanssa yhteistyössä seuran valantehneet riistanvalvojat. Voidaan kysyä että onko Raudaskylän metsästysseura ollut  tarpeellinen ja onko se täyttänyt sille perustavassa kokouksessa  hyväksyttyjen sääntöjen asettamat vaatimukset. Kyllä on, ei kuitenkaan  niin etteikö parantamisen varaa olisi. Tehtävää on erikoisesti nuorten  ohjaamisessa tämän hyvän harrastuksen pariin, rakastamaan ja kunnioittamaan luontoa joka vielä näillä kulmilla suhteellisen puhtaana  on ympärillämme. Saalishan ei ole nykyajan ihmiselle mikään elinehto  vaan sen sijalle on tullut terveellinen liikunta ja toiminta mieluisan  harrastuksen parissa sekä uhanalaisten lajien säästäminen ja  suojeleminen.

Raudaskylässä 30.4.1990
Aineiston kokosi ja ylöskirjoitti Vilho Säily.